Julkiseen keskusteluun on noussut Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen kriisi, joka johtuu säästötoimenpiteistä. Kaikilla opiskelijoilla ei ole edes pääaineessaan professoria saati riittävästi opetusta. ”Koko humanistisen tiedekunnan tilanne on erityisen huolestuttava”, sanoi tiedekunnan dekaani Pirjo Hiidenmaa Helsingin Sanomissa helmikuun alussa.
Millaista maailmaa me olemme nyt rakentamassa? Eikö tulevaisuuden yhteiskunta tarvitse taiteiden tutkimusta ja humanistisia tieteitä?
Kyllä tarvitsee. Humanistisia tieteitä tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa. Nykypäivä olisi tyystin toisenlainen, jollei meillä olisi ollut taiteen tutkimuksen perinnettä.
Eri taiteenalojen tutkimus kuuluu humanistisiin tieteisiin. Taidekoulut ja -yliopistot ovat asia erikseen, siellä opetellaan tekemään taidetta. Humanistisessa tiedekunnassa opetellaan tutkimaan taidetta.
Mitä olisi musiikki ilman musiikkitiedettä?
Mitä kirjallisuus ilman kirjallisuuden tutkimusta?
Mitä kuvataiteet ilman taidehistoriaa ja -teoriaa?
Mitä teatteri ilman teatteritiedettä?
Tanssi ilman tanssin tutkimusta?
Taiteita ei voi jättää vain taiteilijoille. Vaikka toki moni taiteilija liikkuukin luontevasti sekä taiteen tekemisen että teoreettisen tutkimuksen välillä, tarvitaan silti tutkijoita, joiden ei tarvitse olla taiteen tekijöitä. Ja taiteilijoita, joiden ei tarvitse olla teoreetikkoja.
Meidän kaikkien tietämys eri taiteista olisi heikoissa kantimissa, jos vain taiteen tekijät olisivat olleet taiteen kentällä toimivia ammattilaisia. Taiteilijat tarvitsevat taiteen tutkijoita, niin kuin taiteen tutkijat tarvitsevat taiteilijoita. Ja me kaikki tarvitsemme kumpiakin.
Jos taiteen tutkijoita ei olisi ollut, kukaan ei osaisi jäsentää ja muodostaa kokonaisuuksia sekä vanhasta että uudesta taiteesta. Kukaan ei olisi kirjoittanut meille taiteiden historiaa. Kukaan ei myöskään osaisi kyseenalaistaa sitä ja kirjoittaa historiaa uudelleen. Ja uudelleen.
Kukaan ei analysoisi, pilkkoisi, etsisi pinnan alla vaikuttavia rakenteita, toistuvia kuvioita, suuria kaaria, kukaan ei havaitsisi marginaalisia ilmiöitä ja vielä tekisi kaikkea tätä näkyväksi. Kukaan ei kirjoittaisi taidejournalismia.
Taiteiden historia olisi hahmotonta kaaosta, josta kukaan ei saisi otetta. Taiteen tutkijat auttavat meitä muitakin pohtimaan kysymyksiä, kuten: Kuinka yksittäinen teos linkittyy historian jatkumoon? Mikä muuttuu pikkuhiljaa, kuin vaivihkaa? Miksi isot harppaukset järkyttävät, mutta sulavat myöhemmin osaksi teosten ketjua? Mikä on vastareaktiota mihinkin? Mitä sellaista pidämme itsestäänselvyytenä, minkä ei pitäisi missään tapauksessa olla itsestäänselvyys?
Kuka kirjoittaisi taiteista? Kuka osaisi puhua taiteista? Taiteilijat eivät usein itse ole parhaita tähän puuhaan. Heidän erityisosaamisensa on tehdä taidetta, ei välttämättä puhua siitä.
Kuinka taiteilijat itse oppisivat oman alansa ja ajattelun kehittymisestä, jos kukaan ei jäsentäisi taiteen historiaa, nykyisyyttä ja teoriaa?
Joku voi tietenkin kysyä, onko taide itsessään tärkeää. Miksi siis tutkia jotain, millä ei ole merkitystä? Filosofi Susanne K. Langer kirjoitti, että jokainen kulttuuri kehittää jonkinlaista taidetta yhtä varmasti kuin se kehittää kielen. Taiteen kieli on ollut ihmiskunnalle luontainen ilmaisutapa kautta aikojen. Taiteen avulla ihmisten välinen yhteys on syventynyt ainutlaatuisella tavalla ja näkymätön tullut näkyväksi. Me tarvitsemme taiteita, ne vetävät meitä luontaisesti puoleensa.
Taide on ihmisessä sisällä. Me kaikki olemme käyttäneet taiteen kieltä, jos ei muuten niin ainakin lapsina. Olemme täysin luontaisesti alkaneet hytkyä musiikin tahtiin ja taputtaa rytmiä. Kuinka me olemmekaan iloinneet ensimmäisistä itse tehdyistä haparoivista viivoista paperilla! Äitien vanhat vaatteet ovat saaneet uuden elämän pienten ihmisten suurissa draamoissa. Mollamaijat ovat tehneet huimia sirkustemppuja ilmalentoineen.
Taide on meissä. Kun me tutkimme taidetta, me tutkimme ihmisenä olemista. Taide on jotain yksilön, yhteisön ja maailman vuorovaikutuksessa syntynyttä. Kuinka me voisimme lakata tutkimasta sitä ilmiötä, mikä syntyy ihmisen sisäisen maailman ja ympäröivän todellisuuden välisestä dialogista? Jos se ei ole tärkeää, mikä on?