Asiakas astui huoneeseen ja ilmoitti: tänään minä en halua maalata. Selvä, keksitään jotain muuta. Alkukeskustelun aikana kävi ilmi, että hän oli joutunut työpaikallaan väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi. Kokemus oli nostanut mieleen myös muistoja kaukaa menneisyydestä. Asiakas heräili öisin voimakkaisiin kehollisiin reaktioihin, rintaa puristi, sydän hakkasi ja kylmä hiki nousi iholle. Pelko ja viha tuntuivat nousevan vatsanpohjasta kohti kurkkua.
Lähdimme työskentelemään kehosta käsin, sillä traumaattisia kokemukset jäävät usein kehon muistiin. Asiakas alkoi liikkua omasta olotilastaan nousevien impulssien mukaan, minä terapeuttina toimin peilinä toistaen hänen liikkeitään. Pian asiakas huokaisi ääneen: ”Olisipa nyt kirves, että voisin hakata halkoja”.
Oli siis aika ottaa järeät työkalut esiin. Kirvestä ja puupöllejä minulla ei ollut, mutta annoin hänelle vasaran ja pahvilaatikoita. Hän tarttui vasaraan ja alkoi mäiskiä laatikoita niin, että hiki valui.
Aikansa vasaroimisen jälkeen asiakas pysähtyi ja huokaisi syvään. Hän oli saanut purettua jotain kehonsa jännitystilasta. ”Tämä todella helpotti oloa”, hän sanoi.
*****
Hollantilais-yhdysvaltalainen psykiatri Bessel van der Kolk on tutkinut erityisesti posttraumaattista stressiä. Erinomaisessa kirjassaan The Body Keeps the Score hän käsittelee traumaattisten kokemusten varastoitumisesta kehoon. Kirja ei ole ansiokas ainoastaan sisällöltään, vaan van der Kolk on myös erittäin hyvä kirjoittaja, eikä hän pelkää jakaa omia kokemuksiaan, epävarmuuttaan ja epäonnistumisiaan. Kirja löytyy myös hyvin suomennettuna nimellä Jäljet kehossa (2017, Viisas elämä). Van der Kolk tulee samalla kertoneeksi oman ammatillisen kehityksensä lääkereseptejä ahkerasti kirjoittavasta psykiatrista kohti ikuista etsijää, joka kiinnostuu yhä enemmän taideterapeuttisista menetelmistä.
*****
Myöhemmin jatkoimme asiakkaan kokemuksen käsittelyä mielikuvien avulla. Hän pohti, millaisen muodon vatsanpohjasta nouseva viha sai: minkä värinen se oli, millainen materiaaliltaan. Tumma, karhea möykky. Entä pelko? Kevyenä olkapään kohdalla lepattava silkkihuivi. Näin abstraktit tunteet saivat symbolisen, konkreettisen muodon ja pystyimme tarkastelemaan niitä yhdessä.
Taideterapia mahdollistaa kokemusten ja tunteiden käsittelemisen toisenlaisella kielellä silloin, kun sanat tuntuvat riittämättömiltä. Tapahtuman purkaminen kehollisesti ja pintaan nousseet tunteet tulivat nähdyiksi ja jaetuiksi terapiassa ilman, että niitä tarvitsi sanallistaa.
Toimintaan ja omiin aistikokemuksiin perustuva terapia vahvistaa samalla toimijuuden tunnetta: minä voin käsitellä ja hallita vaikeita kokemuksiani enkä ole avuton ja voimaton niiden edessä.
Vasara soveltuu erinomaisesti taideterapeuttiseksi työkaluksi.
(Julkaistu asiakkaan luvalla.)